Perinneinsinöörit kunniaan

Nykyaikaisen rakentamisen ilmiöistä löytyy huvittavia esimerkkejä, kuten aina, kun kokeillaan jotain uutta. Pientaloissa vallitseva suuntaus tuntuisi olevan se, että rakennetaan nopeasti kokonainen ideaali. Arkkitehti/insinööri voi suunnitella laptopillaan talon jonka rakennuspaikassa hän on käynyt kerran, kenties ei koskaan. Hän on varmasti saanut luotettavat tiedot maaperän laadusta ja koostumuksesta ja paikan jokaisesta yksityiskohdasta joka vaikuttaa kantavuuteen ym. tieteelliseen ja käytännölliseen aspektiin.  Suunnittelija rakentaa fantasiansa pohjalta talon joka täyttää samanaikaisesti vallitsevat normit, niin ulkonäölliset kuin tietysti myös rakenteelliset.

Hän, joka on oppinut alallansa ja tietää tasan mitä tietty sementtipylväs kantaa painoa, ei kuitenkaan välttämättä saa aikaiseksi kokonaisuutta joka tuntuisi hyvältä. Rakennuksista huokuu insinööriymmärryksen dominanssi estetiikan joutuessa väistämään taloudellis- laskennallisten realiteettien tieltä. On vain vaikea mitata kuinka paljon pahoinvointia ja kansanterveyden kustannuksia ruma ja yksitoikkoinen asuinympäristö aiheuttaa.

Pakettitalot ovat parhaassa tapauksessa kauniita. Useista halvemmista versioista kuitenkin huokuu laskennalliset mitat. Tehokkuus, tietysti, on koko pakettitalon idea. Tehokasta on lähteä suunnittelemaan valmiista standardeista kuten levyn vakio pituus ja -leveys. Kuka on keksinyt nämä levyn mitat, ovatko ne kultaisen leikkauksen mukaisia? Mistä ne ovat? Perus levyn mitta 120×260 ei sisällä mitään tunnettua esteettistä sääntöä. Levyjä on yleensä tarkoitus leikellä eikä elää niiden mukaan. Kuitenkin tehokkainta on, että levyn ja muiden perusosien mitta määrää talon ratkaisut. Onhan se huomattavasti nopeampi rakentaa talo jos ei tarvitse leikata jokaista levyä. Kuka siis on alunperin suunitellut elementtien suhteet joiden mukaan suunnittelija näissä joutuu pelaamaan? Tai miltä pohjalta ne on starndardoitu?

Teollistuminen on tuonut elementtitalot mukanaan. Pitääkö taloelementtien olla neliskanttisia? En usko että pitää. Suunnittelijoiden aivojen on vain vapauduttava neliökehänsä sisältä. Neliskanttinen ajattelu on aikanaan tuonut valtavasti selkeyttä ja helpotusta rakentamiseen – ajatelkaa vain sahattua puuta vs. pyöreä. Neliskanttiset puusoirot mahdollistavat paljon nopeamman rakennustavan jossa mm. eristäminen helpottuu huomattavasti. Tällä hienolla oivalluksella neliöstä on eletty pitkälle – ja koitetaan elää vieläkin. Olisiko kuitenkin nyt jämähdetty turvalliseen tuttuun neliöön silkasta laiskuudesta – siis urauduttu ajatuksia myöten. Neliöhän on mainio apuväline kun tehdään perinteisiä tai luovia ratkaisuja paikan päällä taloa rakentaessa – se helpottaa ajattelua. Mutta kun kyse on tehdasvalmisteisista elementeistä, voihan nykyisillä 3D ohjelmilla luoda vaikka mitä muotoja eikä se vaadi kuin elementtimuotin uudelleen suunnittelua, joka ei ole kuin pieni pala teollista struktuuria. Olisiko lisätty estetiikka maksanut enemmän jos mitoilla olisi jokin mieli? Esteettinen mieli.

Puutalon rakentajalla on vapaat kädet ja toivottavasti tarpeeksi aikaa. Mieluiten rakentajan tulisi asua paikassa useita vuosia. Jokainen paikka on erityinen, eikä abstrakstilla tietokoneruudulla voida rakentaa siitä kuin jotain yksittäistä asiaa koskevia malleja, kuten maalisävy tms. Ennen vanhaan on rakennettu ensin asuttava tupa. Sitten piharakennuksia. Sitten laajennettu päärakennusta. Tässä on kulunut vuosikymmeniä. Kun on ensin asuttu paikassa, alkaa myös paikka ilmaista itseään asujan kautta. Jokainen pihan yksityiskohta eri vuodenaikoina alkaa hahmottua. Tällöin on vaikeampi tehdä huonoja ratkaisuja uusien rakennusten ja estetiikan suhteen. Ihminen ilmaisee paikkaa ja paikka manifestoituu hänen kauttaan. Ihminen ei hallitse paikkaa vaan ilmaisee sitä. Tämä on mielestäni suurin ero uuden vanhan rakentamisen välillä. Ja miten meillä voisi olla montakaan niin huippulahjakasta suunnittelijaa joka muutamassa kuukaudessa luo koko miljöön siten, että se vastaisi  laadultaa vuosikymmenien asumisen silmällä tehtyjä ratkaisuja?

Perinnerakentaja on tukevalla peruskalliolla estetiikan suhteen koska kaikki yksityiskohdat on poimittavissa perinteestä sen kuitenkaan liikaa sitomatta. Itse en lukeudu absoluuttisen perinnerakentamisen ts. restauroimisen kannattajaksi kuin erikoistapauksissa – museoimistarkoituksissa. Kannatan perinteistä estetiikkaa. Siinä on raamit johon ihmismieli turvallisesti asettuu, kuitenkin lisäten siihen oman kädenjälkensä ja kenties jonkin aivan uuden oivalluksen. Kyseessä on hidas muokkautuminen uudeksi – vastakohtana kaikki heti nyt -asenteelle joka uudistuu kerralla ja itsetarkoituksellisesti unohtaen kaiken tiedon joka sisältyy vanhaan. Huono pitääkin hylätä mutta perinnetalossa on valmiiksi perusongelmat karsittuna pois monessa sellaisessa yksityiskohdassa jota nykyinsinööri ei osaa kenties ajatellakaan. Siksi hidas muutos tuo pysyvän muutoksen. Nykyaikaisten talonrakennusoppien sivupoluilta joudutaan kuitenkin kääntymään takaisin siihen koeteltuun ja tukevaan perustaan. Näin matka jatkuu – kestävästi.

Nykyään monet, etenkin nuoremman polven rakentajat haluavat kaiken heti. Prinsessan tai prinssin linnan on oltava kerralla valmis ja sitten sinne muutetaan sisään. Ja sisällä joudutaan kuitenkin elämään oikeaa elämää. Keinotekoisuus ja juurettomuus huokuu pihan tasaisesta kiveyksestä, maan muodot on lanattu tasoksi jotka mahtuvat tietokoneen malliin helposti. Väline ja standardi hallitsee, ei ihminen. Jos ihminen ei hallitsekkaan prosessia jossa paikkaan tehdään talo paikan ehdoilla, niin yhtä vähän hän hallitsee tässä standardien sanelemassa todellisuudessa. Kyse on enemmänkin siitä, kummassa on mielekkäämpi asua. Tai kumpaa on ilo katsoa.

Mielekkyyteen liittyy tietysti muitakin asioita kuin kauneus, estetiikka. Lämmin ja toimiva talo on siunaus.  Onko silti mukava mennä kotiin, joka on ennemmin käytännöllinen kuin kaunis? Entä jos talo toimii teknisesti kuin unelma mutta haisee pahalta – sisäilma on huono. Onko kuivaan, haihtuvia kemikaaleja sisältävään ilmaan totuttava? Talo on toki kantava, se ei romahda, se pitää lämpöä hyvin mutta elämä voi siti siellä olla vähän valjua eikä laadun tuntu ole läsnä.

Kuka Suomessa tuntee laatupuun arvon?

Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidesivulla 24.11 -08

Puutullit ovat kipeä asia Suomelle, ei pelkästään paperiteollisuuden näkökulmasta vaan myös puusepän. Talousmetsissämme puu kasvaa liian nopeasti ollakseen puusepän laatua. Harvasyinen mänty repeää ja lohkeilee työkalujen hampaissa, olivat ne miten terävät hyvänsä. Ja vaikka tämän puun painekyllästää, ajan hammas murentaa puun vaikka se ei lahoa. Pihkoittunut sydänpuu taas on lähtökohtaisesti säänkestävämpää kuin ns. “kestopuu”. Venäjällä riittää tiivistä ja pihkoittunutta mäntyä, sellaista jota Suomesta ei enää aikoihin ole saanut kuin satunnaisesti.

Ongelma on tasarakenteinen metsä joka päätyy avohakkuuseen. Metsän jatkuva kasvatus jossa poimintahakataan suurimmat tukit ja jätetään nuoremmat kasvamaan on ollut käytännössä kiellettyä Suomessa. Tehokkuuden nimissä metsiämme on harvennettu, lannoitettu ja avohakattu. Paperiteollisuuden kannalta tehokkuutta voi olla harvennukset ja lannoitukset, koska siitä seuraava nopeasti kasvava höttö soveltuu tähän tarkoitukseen. Avohakkuiden jälkeinen työmäärä taas saa tehokkuuden näyttämään lähinnä vitsiltä. Istutukset ja sitä seuraavat loputtomat työtunnit harvennussahalla tuntuvat ajan haaskuulta.

Valitin erälle sahurille saamani ponttilankun laadusta. Mies tiedosti huikean laatueron – eihän lattiaa tee hötöpuusta kuin hölmö – silti hänellä ei ollut aikaa erotella tiiviitä tukkeja erikseen, kun kukaan ei maksa siitä. Sovin maksavani 10% enemmän tiiviistä puusta, ja nyt sitä saa kyseiseltä sahalta. Jos ihmiset jälleen arvostaisivat laatupuuta, katse kääntyisi siihen, että mistä sitä saa. Varjoisista metsistä sekä niukkaravinteisista olosuhteista kankailla, näreiköissä, jossa puu kasvaa hitaasti ja ehtii vanhaan ikään. Vanha puu ei enää kasva ympärysmittaa vaan laatua – se pihkoittuu. Hurjaa on myös se, että suomessa ei enää osata valita puuta laadun mukaan. Inarin aihkit, ikihongat, voivat nykyään päätyä paperiksi tai energiahakkeeksi, vaikka ne olisivat teräksen lujaa rakennusainesta ja parasta mahdollista puusepänpuuta. Tiiviin puun kuivapaino ja energia ovat myös toista luokkaa kuin ns. räkämännyn joten maalaisjärjellä oletan, että nykyinen metsänhoitotapa kasvattaa tyhjää puun sisälle.

Tältä pohjalta arvioituna “suomalainen metsäosaaminen” on kykyä kasvattaa sellua suoraan metsään. Massiiviset metsäkoneemme eivät kunnolla sovellu edes poimintahakkuisiin. Paljon piensahoja selanneena ihmisenä olen havainnut tiiviin puun osuuden olevan karkeasti 15-20% lautapinoista. Tämä, uskoakseni, on vielä menneiden metsänkasvatustapojen satoa ja olettetavaa on, että tällä hakkuutahdilla kymmenen vuoden päästä Suomesta ei enää saa muuta kuin välttävän laatuista sahatavaraa. Tällaisesta puusta tehdyt esineeet eivät kestä sukupolvelta toiselle ja niistä rakennetut talot vanhenevat ennen aikojaan. Nykyisten teollisten hirsitalojen elinkaari saattaa jäädä yhden käden sormilla laskettavaksi vuosikymmennissä, toisin kuin menneiden aikojen Suomessa veistetyistä kehikoista parhaat ovat säilyneet aina 1700-luvulta tähän päivän asumakelpoisina.

Totta kai paperiakin on tehtävä, mutta sen markkina-arvo tuskin on nousussa, kun Kiina kohta tekee halpaa paperia oljesta. Pointti on se, että paperia voi tehdä aika monesta kasvista, hyvää puuta on vaikeampi korvata. Minä olen valmis maksamaan enemmän hyvästä kotimaisesta puusta, koska se säilyy esineeksi muotoiltuna lapsenlapsillenikinin. Annetaan metsiemme kasvaa rauhassa, niin seuraavat sukupolvetkin saavat niistä oikeaa puuta, hyvinvointia ja elämän sisältöä.

Päätypuinen patio

Päätin kokeilla pihakivien sijaan päätypuista patiota. Olen nähnyt Venäjällä tällaisia lattioita verstaissa ja perinteisesti sepän pajojen lattiat ovat olleet päätypuuta sen syttymättömyyden ansiosta. Ne näyttävät upeilta ajan kuluessa ja pinnan tullessa kiiltävän sileäksi.

Kaivoin sopivan syvyisen tasapohjaisen kuopan. Sahasin vajaakanttisesta rakennustelinekuusesta 15 cm pätkiä.

Asettelin palat pystyssä astiaan jossa oli 2 osaa tervaa 1 osa vernissaa ja 1 osa puutärpättiä. Sitten alkoi latominen pystyyn tervaimeytetty pääty alaspäin.

Asettelin palasia ornamenttisesti eri asentoihin vuoronperään. Kun asetelma on valmis loput tervaseoksesta sivellään yläpinnalle. Kiristin pation reunat tiukasti sisal-narulla sekä juuresta että keskeltä. Loppukiristys onnistui hyvin siten, että narun kumpaankin päähän tuli lenkki joilla kurottiin narun päät yhteen nippusiteen avulla. Luonnonkuitunaru saa ajan myötä maatua kun routa asettelee maan pation ympärille tiukemmin.

Pihapöydän teko.

Rakensin koeluontoisesti raskaan pihapöydän, jossa en käyttänyt ollenkaan ruuveja tai nauloja. Tein kiinnitykset liitoksilla ja tapeilla. Strategisissa kohdissa voi käyttää ruuveja, jos tuntuu että tapit eivät riitä.

Piensahoilla voi sahauttaa tuppeen isoja runkoja. Löysin Heinävedeltä asiantuntevan sahaisännän, jolla oli isoa honkaa omasta metsästä. Tiivis ja pihkainen punahonka on isännän sanoin kestävämpää ulkona kuin ns. kestopuu.

Sahautin leveintä mahdollista lankkua 50mm paksuuteen. Sahasin lankuista kaksi 180 cm pätkää, joka on pöydän pituus. Sitten tein käsipyörösahalla pyrstöurat päällilankkujen pohjaan. Itse pyrstöä tein pitemmän lankunpätkän reunaan, josta voi sitten muotoilla kaksi ruodetta. Tämä siksi, että pitkää pätkää on helpompi työstää.

Urat taltattiin ontoksi ohuina siivuina, jotta lastut mahtuvat ulos kaltevasta urasta. Seuraavaksi ruodepuut katkaistiin pituuteensa ja muotoiltiin viistoiksi alareunasta.

Sitten, sahasin samanlaisesta lankusta pöydän jalat – joiden desing on jokaisen tee se ite-puusepän kohdalla omanlaisensa. Itse tein V-malliset. Jalat mallataan ruoteisiin lyijykynällä ja muoto haetaan moottorisahalla. Kirves ja taltta ovat oikeat työkalut napauttelemaan rantujen välisiä kynnäksiä irti.

Samoiten jaloista napataan omat upotuksensa. Sitten veistellään tappipuuta ja porataan esim. 12mm reikiä kiinnitykseksi. Sopiva tappipuu on mahdollisimman tiivissyistä ja mieluiten sydänpuuta jotta tapit kestävät vääntöä. Tiivissyinen puu myös turpoaa enemmän, joka on tapin tarkoitus – siksi tappipuun tulisi myös olla mahdollisimman kuivaa.

Japanin saha on verraton väline kun halutaan siisti katkaisu pohjassa olevalle tapille. Tässä kohtaa voi laittaa myös varmuuden vuoksi pari ruuvia kiinnitykseksi, ja jos haluaa ruuvit piiloon, voi ne upottaa ja laittaa tappia päälle. Kun jalat ovat kiinni, ruoteen kisko laitetaan pöytälankun uran huulille ja ruode paukutetaan nuijalla tai kirveen hamaralla läpi kummankin lankun. Tämä rakenne sitoo paksunkin lankun linjaansa ja estää vääntyilemisen.

Sitten on aika kengittää pöydän jalat. Kengät tein tähän pöytään lehtikuusesta joka on erittäin kosteutta kestävää ja huonosti lahoavaa. Kengät tapitin pohjasta jalkoihin ja tervasin tapin päädyt ettei tappi päätypuuna pääse kapilloimaan kosteutta ylemmäs puuhun.

Sitten jalkojen väliin mitataan poikkitaisruode, joka lovetaan niin jämptisti jalan paksuuteen, että puu pitää nuijia sijoilleen. Lujitukseksi voi loven reunaan tehdä pienemmän loven, ja tiukata siihen kiilan. Nyt tukkimiehen pihataso on viimeistelyä vaille valmis ja odottaa seurakseen samoilla periaatteilla sekä yhtenäiseen tyyliin rakennettuja penkkejä.

Materiaalin tuntu

Puun pinnan koskettaminen tuo aivoillemme valtavasti informaatiota. Tuntoaisti kertoo kuivuudesta, tiiviydestä, pihkaisuudesta, sileydestä ja taipuisuudesta. Kuuloaisti lisää tähän puun soinnin joka vahvistaa tai kumoaa oletuksia. Nämä puun soinnin herkät taajuuden välittyvät myös sormien, etenkin niiden luiden välityksellä. Ainakin soitinrakentajat tietävät tämän. Tiivis, hyvä puu aina soi. Kuuntelemalla korvilla ja sormilla tietää puun laadusta usein riittävästi. Tietysti tähän pitää liittää näköaisti, oksaisuutta on turha selata sormilla. En maininnut näköaistia ensimmäisenä koska se on kulttuurissamme itsestäänselvyys.

Näköorientaatio johtaa tietynlaisiin suuntaumiin kulttuurissa. Se johtaa mm. sisäisen muodon ymmärtämisen heikentymiseen. Siispä puun laadulla ei enää juuri ole merkitystä ihmisille kunha pinta näyttää puulta. Muutenhan suomalaisen sahat olisivat jo aikaa sitten alkaneet selaamaan tiivissyistä puuta eri pinoon höttöpuusta. Siis jos siitä maksettaisiin parempi hinta. Harva perus Reino tai Matti kyselee puun tiiviyden perään ostaessaan mökin lisärakennukseen puuta. Jos puun on kestettävä kovia olosuhteita valitaan kyllästettyä eikä tiivistä ja pihkaista. Se on nyky-Suomen mökki-idylliä keskiverroimmillaan. Pihakalusteet ovat vielä pihalla vielä kun mies/naispolvet ja talot ovat vaipuneet unholaan.

No, minkäs sille mahtaa kun hyvää puuta ei enää riitä kaikille. Pakkohan sitä on nyt kyllästää. Miten Pena muuten tekee mökin terassinsa. Suomen metsä puskevat puuta ennätysvauhdilla. Se kertoo puusepälle omaa tarinaansa – jokohan kohta puun ykköslaatustandardia pitää madaltaa jo neljännen kerran.. Hyvä ei tule nopeasti. Silloinkin kun männyn tai kuusen vuosikasvu 80 vuotiaana on hidasta on siellä käynnissä luonnonmukainen kyllästäminen, pihkottuminen.

Näköorientaatio johtaa myös viilun käytön lisääntymiseen. Kun netissä koittaa ostaa keittiökaapistoja käytettynä, harva ymmärtää mikä on koko puuta ja mikä mdf-levyä tai jopa lastulevyä. Puu on puu kunhan pinta näytää puulta. Kokenut puuihminen erottaa kokopuun soundista, soinnista. Puun tuntua lainataan toki nykyään erittäin onnistuneesti ja laminaattilattian idea on älykäs. Silti puussa on tuntu – kyseisen kasvin koko elämän tarina – jota liiman kanssa puristetussa sahajauhossa ei ole. Siksi puun sointi kertoo paljon – se kertoo kestävyydestä. Vaikka pinta ei olisi kliininen mutta sointi on kunnossa puu kestää sukupolvia.

Suomen metsätalous on mennyt perse edellä puuhun. Kun puuta viljellään väljästi, metsä kasvaa liian haipakkaan. No selluahan siitä tietysti saa mutta saahan oljesta ja ruokohelpestäkin. Suomessa ei ole tulevaisuutta puusepän teollisuudelle – paitsi jo metsät rauhoitetaan pitkäksi aikaa. Ja siirrytään perinteisiin poimintahakkuisiin. Suomen metsähallitus ei voi olla tiedostamatta, että tässä on erehdytty ajattelemaankin sillä päällä joka edellä puuhun mentiin. Näin pahan emämokien äidin äidin tunnustaminen omakseen tuskin vain kuulu isännöivien äijäklaanien toimintalistalle. Suomi on täynnä rahantarpeessa olevia metsäkoneyrittäjiä. Struktuuri on luotu jo.. Onko mahdollista peruuttaa?

Aina on mahdollista peruuttaa ja palauttaa kansallismateriaalimme kunniaan. Vai olemmeko eri puusta veistettyjä kuin esi-isämme? Kukaan Suomessa ei näe “metsänhoidon” kaunistavan maisemaa. En usko – edes paatunein insinööri. Maan repiminen ja muokkaus on mennyt sillä tavoin pitkälle, ettei perusteeksi riitä muu kuin raha. Mutta entä kun Kiina alkaa tuottamaan halvempaa sellua, kauanka elämme tyhjällä supliikilla suomalaisesta puuosaamisesta. Aktuaalisesti puuosaamisen taso on korkeimmillaan jossain Saksan tienoilla, jos mitataan puusepän taidoissa. Aika lähellä siis olisi opettajia. Kyetäänkö Suomessa nöyrtymään ja ottamaan oppi vastaan? Opetus on raskas ja hikinen mutta onko muita vaihtoehtoja. Jatkaa puunjalostusta saven kaltaiseksi kolloidiseksi massaksi jota edustaa mdf -levy? Onko se kaiken sen rumuuden ja monimutkaisuuden arvoista? Onko sisältö unohtunut?

Puusepän päänsisäisistä marginaaleista

Kun tekee toiselle töitä on asennettava oma marginaali asiakkaalle sopivaksi. Voi aina ehdottaa miten omasta mielestä tulisi paras mutta keskustelun jälkeen, kun tyylilaji sekä työjäljen tarkkuus on sovittu, on paras katsoa pintoja asiakkaan silmillä. Meistä jokainen näkee niin omalla tavallaan tilan, varsinkin tutun tilan. Siksi on toisinaan autettava asiakasta näkemään uusin silmin. Töitä tehdessä taas on tilaisuus katsoa tilaa jonkun muun silmin. Puusepäntyö voi mennä kuinka tarkaksi hyvänsä. Jos pintoja alkaa selata makro-objektiivilla, aina löytyy paranneltavaa. Omassa kodissa voi nauttia pedantisti viilaamistaan yksityiskohdista. Vaikkei toinen ihminen sitä tietoisesti huomaisi, voi aina olettaa, että laadun tuntu välittyy epäsuorasti. Kaikki eivät huomaa viimeisen päälle sahattuja kattolistoja (onneksi), vaikka itse tehtyinä saattaa katse viipyillä niissä vielä kuukausien jälkeen. Työ tekijänsä palkitsee, ja aina voi tehdä paremmin kuin asiakas toivoisi, siinä kohtaa missä on sovittu. Esim. raottomat pontit naapurihuoneen raollisten vieressä ei pahenna asiaa. Jos taas haluaisit oikaista lattian vaikka asiakasta vinous ei haittaisi, on syytä perääntyä. Varsinkin kun lattian suoristus voi asettaa monta muuta kohtaa vinoksi tuodessaan suoran vertailukohdan. Vanhassa puutalossa suoristaminen voi olla itseään ruokkiva jatkumo joka on hyvä tehdä mutta voi tulla arvoioitua kalliimmaksi.

Itselleni on haastavaa asettaa nämä marginaalit, koska oma ammattiylpeys vaatisi tekemään paremmin kuin toisella on esim. varaa maksaa. Kuitenkin näiden marginaalien puitteissa oppii uusia näkökulmia asioihin, oma ehdottomuus karisee tai selkiytyy. Voi olla, että tämän kohdan voi tehdä oikeastikin yksinkertaisemmin. Toisaalta näkee käytännössä mikä ratkaisu poikii lisää ongelmia ja mikä taas on vain kosmeettista. Tällä tavoin kuvittelisin oman näkemykseni juuri kirkastuvan, käytännössä. Jos aina tekisin vain itselleni, omasta näkökulmasta, rajautuisi osaamiseni lopulta aika kapeaksi. Samalla voi tutkia asioita. Onko se lastulevy niin myrkyllistä nykyisin? Miten pitkäksi aikaa liuottimen haju lopulta jää? Miltä vuorivilla tuntuu hengitettäessä? Näin tiedosta tulee hitaasti ymmärrystä.

Mitä vanhempaan rakennusperinteeseen tulee kysymyksiä on vielä enemmän. Vanhan rakennuksen ornamentiikassa kun piilee yllättävän paljon myös insinööritiedettä. Mitä tekee pieni ura jossain paanun alla muuta kuin toimiin hormina joka tuulettaa puun kuivaksi. Perinteinen rakennus on kaikkine yksityiskohtineen lukuisien tieteellisten läpimurtojen summa jonka yksityiskohdat ovat hiotuneet tosikäytössä ja tutkittu varmasti tarpeeksi pitkällä aikajänteellä. Siksi tämän taidon tai taiteen kyseenalaistaminen on paljon vaikeampaa kuin uuden. Kaikessa uudessa piilee aina ogelmia, aina on piillyt, vanha on testattu ja turvallinen. Kuitenkaa ilman uutta ei olisi kehitystä, nykyinen vanha on ollut uutta. Romantikon silmään vain pistää teollistumisen aikaansaama ylimielisyys ja monen vanhan hyvän neuvon hylkääminen ilman tosi harkintaa.

Ehkä tämä on myös sukupolvikysymys. Tietty sukupolvi halusi eroon vanhasta rakennuskannasta ja -tavasta, koska näki siinä jonkun omista traumoistaan. Vanhan hävittäminen toisi kokonaan uuden kulttuurin ja veisi pois suvuissa periytyneen ahdistuksen ja raadannan jäljet. Nyt minun ikäpolveni, siis kolmenkympin hujakoilla, näkee asian enimmäkseen toisin. Puinen Pasila olisi suunnattoman arvokas lisäys Helsinkiin tai vanha juugend-keskusta joka purettiin uuden tieltä. Näin on tullut aika eritellä vanhan ja uuden rakentamisen hyvät ja huonot puolet. Ei mikään pieni työsarka. Työvoiman hinta on tietysti yksi tekijä miksi nykyään rakennetaan eri tavalla kuin ennen. Siksi se kirpaiseekin niin kovaa katsoa kuvia vanhasta Helsingistä, joka näyttää keskieurooppalaiselta, viihtyisältä turistikaupungilta. Enää ei ole varaa rakentaa noita kivitaloja uudestaan, noita jotka olisivat entisöimällä saaneet satoja vuosia elinaikaa.

Vanhan ajan puusepän marginaali on ollut tiukka, ainakin mitä katsoo esim. vanhojen talojen listoituksia portaikoissa. Harva nykyään tuusaa niin viimeisen päälle, ehkä ei ole taitoakaan tehdä riittävän nopeasti niin huolellista jälkeä. Itseäni huimaa ajatella rakennustyömaata 70 vuotta sitten ja sen ajan työkaluja. Marginaalia ei voi laittaa samaan, vain lähelle voi pyrkiä. Se nykyään onkin vaikeampaa kuin ennen, on niin monia tapoja tehdä, kun ennen tehtiin enemmän perinteen sanelemassa järjestyksessä ja rutiinilla. Tämä haaste on myös kiehtovin mahdollinen, mitä tulee rakennusalaan.

Puulla on sisäinen muotonsa

Puun syyt kasvavat ajan mittaan, vuosi vuodelta ulkoisten ja sisäisten tekijöiden vaikutuksesta. Entisajan puuntyöstäjät ovat osanneet varmasti katsoa paljon puun ulkonäöstä, mihin käyttötarkoituksiin se olisi sopiva. On turha ihannoida menneitä ja ajatella, että nykyään puita ei osattaisi katsoa sillä silmällä. Tosiasiana on vain myönnettävä, että Suomessa metsien monimuotoisuus on ollut aivan toista luokkaa vaikka vain 40 vuotta sitten. Siten myös valinnanvaraa ja sitä kautta kokemusta on ollut paljon enemmän. Kun menee johonkin Suomen kansallispuistoista, joissa metsä on yhtä vanhaa ja monirakenteista kuin menneinä aikoina, saa ahaa elämyksiä mitä tulee puiden sisäisen elämän tuntemukseseen. Hyvinkin tutut puulajit saavat monia eri muotoja, riippuen kasvupaikasta ja pienilmastosta. Oletteko törmänneet ohueen mäntyyn, suoraan kuin silppaustolppa, joka näyttää siltä, että sen latvan taivuttaisi maahan helposti. Kun koitatte ravistaa sitä itsevarmuutenne höltyy, se on luja kuin teräspalkki ja arvattavasti paljon vanhempi mitä päälle näyttää. Sen syyt ovat luultavasti erikoisen tiiviit, sellaiset joita heikkonäköiset eivät enää erota tekstuurina vaan tasaisena pintana. Se on kasvanut tuulisissa ja verrattain vähäravinteisissa oloissa, ehkä väljästi mutta silti varjossa. Näin se on saanut ryhdin jota voi ihailla myös inhimillisessä mittapuussa. Tuollaista ryhtiä ei voiteta matalien aitojen ja oikopolkujen kautta, vaan se on ajan mittaan kehittyneen sinnikkyyden ilmentymä. Näin ollen on luontevaa ja aivan itsestään selvää, ettei puu ole mitään tasaista massaa jota muovaillaan kuin savea vaan aina yksilöllistä, aina omien syidensä mukaan kulkevaa. Hyvässä puusepän tavassa jossa tavoitellaan sellaista kestävyyttä,että se ulottuu läpi sukupolvien ehkä jopa läpi vuosisatojen, on puuntyöstäjä mukana mieluiten puun valinnasta ja kaadosta lähtien. Puuta voi aina pakottaa haluaamaansa muotoon ja monissa tapauksissa lopputulos on kiinnostava. Kuitenkin tällöinkin on noudatettava sisäistä muotoa. Jos tämä unohtuu voi esineen tai kohteen käyttöikä jäädä kahden käden sormilla laskettavaksi. Puun kasvupaikka ja maan koostumus vaikuttaa suoraan sen laatuun ja käyttötarkoitukseen. Lisäksi luova rakentaja voi katsoa metsästä erikoismuotoisia puita joiden omintakeinen muoto tarjoaa kestävän ratkaisun taiteelliseen rakentamiseen. Kun syyt pysyvät ehjinä on lujuus aina taattu. Näin horisee vanha puusilmä, jonka silmäkuopassa on silmämunan sijasta aarikan puupallo, kuten eräs ystäväni tapaa sanoa. Älkäämme siis himoitko metsiemme komeimpia puita ilman syytä, sillä kaikkein vaikuttavimpia ne ovat omassa elinympäristössään. Jos ne valjastetaan rakennusaineiksi se pitäisi tehdä kunnioituksella.