Mallasin vähän ikkunaa karmeihinsa. Ikkuna-aukoissa on todellisuudessa vielä suojamuovit sillä pokat ovat vielä maalaamatta toiseen kertaan. Kuvassa näkyy perinteikäs ruoto-ovi jonka vuorasin helmipanelilla vanhasta peiliovesta.

Omassa projektissani haen tämän mallin ikäänkuin alkuperäistä, puhdasta ideaa. Mittasuhteen kuitenkin tässä prototyypissä on määrännyt perinteinen paimentolaisasumus jurtta. Seinät ovat täten matalat ja täten ovi ja ikkunasijoittelu tavallaan nykyaikaisempaa kuin perinnerakennuksessa. Matalat elementit myös helpottavat rakennuksen siirreltävyyttä. Seuraavissa malleissa on tarkoitus venyttää elementtin korkeutta. Näin voi lisätä huonekorkeutta sekä saada mittasuhteisiin lisää perinteenmukaisuutta. Mittasuhteisiin (kuten myös hintaan) vaikuttaakin keskeisesti halutaanko rakennusta siirtää useampaan kertaan vai kootaanko se paikalleen vain kerran. Koko elementtisysteemin yhtenä keskeisenä piirteenä on mittasuhteiden muokattavuus.

Ikkunat ovat tuplat puusepänikkunat ja kaikessa puunlaadussa on huomioitu perinnelaatu. Toisin sanoen oikea puu oikeaan paikkaan. Vuorilaudaksi tiheäsyistä kuusta ja tippalistat ja ikkunatorni tasasyisestä pihkaisesta hongasta, kaikki talvella kaadetusta puusta. Sisäpanelointi tulee myös perinneprofiililla ja -laadulla. Vuorilauta tulee perinteisen mummonmökin arvomaailmasta – limilaudan päälle punamulta. Lattialementin ulkovuoressa on vaakapanelointi keilapontilla – ornamentti joka tulee vanhoihin taloihin hirsikengityksen myötä. Lattiassa ja katossa käytetään 12 osaisuutta luomaan mandalamainen ympyrä lattiapontista ja panelista. Noin 25 neliömetrin tila on eristetty perinteisen vahvuiseksi eli se on talvilämmin vapaa-ajanasunto kategoriassa. Ikkunatornin alle sisään tulee 12 kulmainen ikkuna tuplalasilla ettei lämpö karkaa harakoille. Lattiarunko nojaa keskeltä kahdesta sisäkkäisestä kaivonrenkaasta tehtyyn kylmäkuoppaan – mandalan keskeltä aukeaa luukku sinne. Olen suunnitellut rakennuksen myyntituotteeksi, mutta se ei kilpaile halpuudella, kuten rakennusalaan perehtynyt lukija saattaa jo arvata.

Olen tässä projektissani sukeltanut 12 kulmaisen geometrian maailmoihin. Kun rakentaja lähtee matkaansa kohti ideaa ei lopulta aina arvaa mitä ulottuvuuksia matkallaan saa kohdata. Aikaa on tietysti myös mennyt paljon enemmän kuin oletti. Geometria aukeaa minulle näköjään käytännön kautta – se mitä luku 12 tarkoittaa tässä rakenteessa on valjennut tekemisen myötä. Oli sattumaa mukana, että päädyin kahteentoista elementtiin. Se on osoittautunut erittäin toimivaksi luvuksi niin käytännöllisesti kuin esteettisesti. Tämä on ollut oma tutkimusmatkani funktionaalisesteettiseen rakenteeseen jossa voin hahmottaa kompaktia tilankäyttöä ja elementtien toistuvuuden tuoma estetiikkaa. Olen antanut itselleni luvan valita estetiikan tehokkuuden ohi ja oivaltanut tätä kautta eräitä tehokkaita ratkaisuja. Kun toimii toisin kuin on tottunut ja urautunut tekemään voi löytää itselleen poikkeavia, ehkä jopa kulttuurisesti poikkeavia ratkaisuja. Projekti on ollut paljon hitaampi kuin arvasin ja välillä se on koetellut uskoa työläydessään. Elementtejä on siirrelty satoja kilometrejä varastoinnin ja pystytyspaikka suunnitelmien muuttuessa. Kuitenkin kun ideat alkavat saada fyysisen hahmon voi nähdä miten nopeasti kakkosversio valmistuisi. Ajatustyö on jo tapahtunut. Rakenteen siirrettävyys lisää suunniteltavien yksityiskohtien määrää merkittävästi. Koska 3d suunnittelun lisäksi käytännön ratkaisut ovat muotoutuneet hitaasti ja vuoroin tehdessä ja vuoroin suunnitellessa, olen toiveikas, että rakennus on kokenut pahimmat lastentaudit jo ideavaiheessa. Olen siis piirtänyt mallin jo moneen kertaan uusiksi ja tehnyt vielä käytännössä monta kohtaa eri tavalla.

Prototyypin sijainti on verrattain kaukana kotoani. Tämä aiheuttaa sen, että aina kun lähden pois tekemisen ääreltä uusien yksityiskohtien ja ideoiden täyttämänä, saavat ne hitaasti kypsyä mielen syvemmissä kerroksissa. Tunnustan melkoisesti stressanneeni paikoin etäisyyden takia ja sen, että työelämän lisäksi omarahoitteisen prototyypin teko on hidasta. Nyt kun rakennus alkaa olla vesikatossa tunnen kuitenkin tämän hitauden korvaamattoman arvokkaana. Olen saanut huomata, että jossakin keskenjäänet ideat ja ajatukset kypsyvät sillä aikaa kun keskityn muihin asioihin. Aina kun olen palannut projektin pariin ovat ratkaisut tulleet kuin itsestään. Tämä näennäistehokas ihmisen kiireinen mieli voi toisinaan olla tehokkuuden pahimpana esteenä.

Tehokkuus tarkoittaa minulle funktion lisäksi myös estetiikkaa. Sitä, että työnjälkeä kestävästi rakennettaessa katselee monta sukupolvea – elää sen vaikutuksen alaisena. Laadukas puu on myös pitkällä juoksulla esteettistä, sillä se vanhenee kauniisti ja arvokkaasti. Esteettinen ympäristö on uskoakseni yksi psyykkistä terveyttä luova tekijä. Rakenteet ja niiden mittasuhteet, geometria, kaikki vaikuttaa ihmismieleen. Perinnerakennuksessa tämä tämä sopusuhtaisuus suhteessa funktioon on ratkaistu yleensä miellyttävällä tavalla, ja joidenkin rakennusten kohdalla nerokkaasti. Uskon, että tällä on suora yhteys rakennustapaan ja sen normaaliin hitauteen. Toki torpparit salvoivat mökkinsä yhdessä kesässä kun puut oli kaadettu talvella ja katto ja uunit piti olla jo seuraavaksi talveksi. Nämä rakennukset ovatkin suurelta osin jo tuhoutuneet. Vain torpista parhaat ovat säilyneet ajan hampaan alla – jos ovat säästyneet ihmisten purkuvimmalta. Tai grillihiilifirmalta – kuulin tarinan jonka mukaan 70-luvulla grillihiilifirmat hakivat vanhoja hirsikehikoita ilmaiseksi pois. Tiukasta ja hyvästä puusta saa myös laadukkaita hiiliä. Parhaiten säilyneet talot ovat tietysti kokeneiden kirvesmiesten veistämiä jollekin varakkaammalle väestönosalle jolla on ollut varaa maksaa laadukkaasta työstä. Siihen on kulunut myös laatuun tarvittava aika kun ei pohjoiset luonnonolot ole määränneet deadlinea.

Peiliovi on hyvä esimerkki funktionaalisesta estetiikasta – peilirakenne sitoo oven puun vääntämiseltä.

Joka tapauksessa meidän päiviin säilyneet perinnerakenteiset talot ovat valioyksilöitä – rakennettu kestämään aikaa. Niistä voi oppia tukevaa kokonaismaaperää hyvälle rakentamiselle, nykyään on toki hyvä rakentaa vielä paremmin kun teknologia on kehittynyt ja materiaalia on valittavana. Perinnetalon tehokkuus perustuukin sen elinkaareen – jonka päätä ei edes tiedetä, jos vettä ei päästetä rakenteisiin. Yleensä 70 luvulla tulleet kylppärit ovat tuoneet peliin riittävästi kosteutta, että tällainen laatutalo saada hitaasti tuhoutumaan. Jos hyvästä puusta tehdyn hirsikehikon huoltaa väliajoin, mieluiten vaikka siirtämällä uusille perustuksille sadan vuoden välein, ja pitää katon ehjänä eikä päästä ilmavuotoja ikkunoiden alle tai yläpohjan nurkkiin, voisi sen kuvitella säilyvän helposti 500 vuotta. Toisinaan mietin huvittuneena sitä, että suomalaiset rakentavat aivan vertaansa vailla olevia perustuksia, likimain ydinsodan kestäviä, silti niille rakennetaan pakettitaloja joiden takuu on 30 vuotta ja puunlaatu mitä sattuu. Tiedän vielä käytössä olevia satavuotisia ikkunoita joiden kestävyys perustuu puun laatuun ja riittävän usein tehtyyn huoltoon. Itse rakennuksen siis voisi odottaa kestävän satoja vuosia.

                                 Ikkunatorni sisältä.

Palatakseni työn alla olevaan pakettimökkiini, en usko, että se kestää sataa vuotta. Elementtien liitoksissa on käytetty ruuveja jotka tulevat vuosikymmenien aikana ruostumaan. Keskeisiin kohtiin olen valinnut ruostumattomat ruuvit, mutta koko rakennuksen pitäisi perustua pelkkiin puuliitoksiin ja epoksiin jos sen mielisi kestävän vuosisatoja. Kattokin on sinkittyä peltiä ja se ruostuu aikanaan, mutta toisaalta kattohan on vaihdettava osa. Samaten lopulta tässä elementtiratkaisussa kaikki osat ovat suhteeellisen helposti vaihdettavia ja korjattavia. Ehkä se sittenkin kestää, hyvällä huolenpidolla ja korjauksella.

Ufohavainto vai kokeellinen rakennushanke?

Hän, joka on oppinut alallansa ja tietää tasan mitä tietty sementtipylväs kantaa painoa, ei kuitenkaan välttämättä saa aikaiseksi kokonaisuutta joka tuntuisi hyvältä. Rakennuksista huokuu insinööriymmärryksen dominanssi estetiikan joutuessa väistämään taloudellis- laskennallisten realiteettien tieltä. On vain vaikea mitata kuinka paljon pahoinvointia ja kansanterveyden kustannuksia ruma ja yksitoikkoinen asuinympäristö aiheuttaa.

Pakettitalot ovat parhaassa tapauksessa kauniita. Useista halvemmista versioista kuitenkin huokuu laskennalliset mitat. Tehokkuus, tietysti, on koko pakettitalon idea. Tehokasta on lähteä suunnittelemaan valmiista standardeista kuten levyn vakio pituus ja -leveys. Kuka on keksinyt nämä levyn mitat, ovatko ne kultaisen leikkauksen mukaisia? Mistä ne ovat? Perus levyn mitta 120×260 ei sisällä mitään tunnettua esteettistä sääntöä. Levyjä on yleensä tarkoitus leikellä eikä elää niiden mukaan. Kuitenkin tehokkainta on, että levyn ja muiden perusosien mitta määrää talon ratkaisut. Onhan se huomattavasti nopeampi rakentaa talo jos ei tarvitse leikata jokaista levyä. Kuka siis on alunperin suunitellut elementtien suhteet joiden mukaan suunnittelija näissä joutuu pelaamaan? Tai miltä pohjalta ne on starndardoitu?

Teollistuminen on tuonut elementtitalot mukanaan. Pitääkö taloelementtien olla neliskanttisia? Suunnittelijoiden aivojen olisi jo kenties vapauduttava neliökehänsä sisältä. Neliskanttinen ajattelu on aikanaan tuonut valtavasti selkeyttä ja helpotusta rakentamiseen – ajatelkaa vain sahattua puuta vs. pyöreä. Neliskanttiset puusoirot mahdollistavat paljon nopeamman rakennustavan jossa mm. eristäminen helpottuu huomattavasti. Tällä hienolla oivalluksella neliöstä on eletty pitkälle – ja koitetaan elää vieläkin. Olisiko kuitenkin nyt jämähdetty turvalliseen tuttuun neliöön silkasta laiskuudesta – siis urauduttu myös psyykkisesti. Neliöhän on mainio apuväline kun tehdään perinteisiä tai luovia ratkaisuja paikan päällä taloa rakentaessa – se helpottaa ajattelua. Teollisessa tuotannossa taas näitä rajoja ei tarvittaisi. Olisiko lisätty estetiikka maksanut paljon enemmän jos mitoilla olisi jokin mieli? Esteettinen mieli.

Puutalon rakentajalla on vapaat kädet ja toivottavasti tarpeeksi aikaa. Mieluiten rakentajan tulisi asua paikassa useita vuosia. Jokainen paikka on erityinen, eikä abstrakstilla tietokoneruudulla voida rakentaa siitä kuin jotain yksittäistä asiaa koskevia malleja, kuten maalisävy tms. Ennen vanhaan on rakennettu ensin asuttava tupa. Sitten piharakennuksia. Sitten laajennettu päärakennusta. Tässä on kulunut vuosikymmeniä. Kun on ensin asuttu paikassa, alkaa myös paikka ilmaista itseään asujan kautta. Jokainen pihan yksityiskohta eri vuodenaikoina alkaa hahmottua. Tällöin on vaikeampi tehdä huonoja ratkaisuja uusien rakennusten ja estetiikan suhteen. Ihminen ilmaisee paikkaa ja paikka manifestoituu hänen kauttaan. Ihminen ei hallitse paikkaa vaan ilmaisee sitä. Tämä on mielestäni suurin ero uuden vanhan rakentamisen välillä. Ja miten meillä voisi olla montakaan niin huippulahjakasta suunnittelijaa joka muutamassa kuukaudessa luo koko miljöön siten, että se vastaisi  laadultaa vuosikymmenien asumisen silmällä tehtyjä ratkaisuja?

Perinnerakentaja on tukevalla peruskalliolla estetiikan suhteen koska kaikki yksityiskohdat on poimittavissa perinteestä sen kuitenkaan liikaa sitomatta. Itse en lukeudu absoluuttisen perinnerakentamisen ts. restauroimisen kannattajaksi kuin erikoistapauksissa – museoimistarkoituksissa. Kannatan perinteistä estetiikkaa. Siinä on raamit johon ihmismieli turvallisesti asettuu, kuitenkin lisäten siihen oman kädenjälkensä ja kenties jonkin aivan uuden oivalluksen. Kyseessä on hidas muokkautuminen uudeksi – vastakohtana kaikki heti nyt -asenteelle joka uudistuu kerralla ja itsetarkoituksellisesti unohtaen kaiken tiedon joka sisältyy vanhaan. Huono pitääkin hylätä mutta perinnetalossa on valmiiksi perusongelmat karsittuna pois monessa sellaisessa yksityiskohdassa jota nykyinsinööri ei osaa kenties ajatellakaan. Siksi hidas muutos tuo pysyvän muutoksen. Nykyaikaisten talonrakennusoppien sivupoluilta joudutaan kuitenkin kääntymään takaisin siihen koeteltuun ja tukevaan perustaan. Näin matka jatkuu eteenpäin – kestävästi.

Nykyään monet, etenkin nuoremman polven rakentajat haluavat kaiken heti. Prinsessan tai prinssin linnan on oltava kerralla valmis ja sitten sinne muutetaan sisään. Ja sisällä joudutaan kuitenkin elämään oikeaa elämää. Keinotekoisuus ja juurettomuus huokuu pihan tasaisesta kiveyksestä, maan muodot on lanattu tasoksi jotka mahtuvat tietokoneen malliin helposti. Väline ja standardi hallitsee, ei ihminen. Jos ihminen ei hallitsekkaan prosessia jossa paikkaan tehdään talo paikan ehdoilla, niin yhtä vähän hän hallitsee tässä standardien sanelemassa todellisuudessa. Kyse on enemmänkin siitä, kummassa on mielekkäämpi asua.

Mielekkyyteen liittyy tietysti muitakin asioita kuin kauneus, estetiikka. Lämmin ja toimiva talo on siunaus.  Onko silti mukava mennä kotiin, joka on ennemmin käytännöllinen kuin kaunis? Entä jos talo toimii teknisesti kuin unelma mutta haisee pahalta – sisäilma on huono. Onko kuivaan, haihtuvia kemikaaleja sisältävään ilmaan totuttava? Talo voi olla kantava, se ei romahda, se pitää lämpöä hyvin mutta jos luonnonmateriaalien elävyys, eikä laadun tuntu ole läsnä – viihtyykö ihmisen sielu siellä?

Puutullit ovat kipeä asia Suomelle, ei pelkästään paperiteollisuuden näkökulmasta vaan myös puusepän. Talousmetsissämme puu kasvaa liian nopeasti ollakseen puusepän laatua. Harvasyinen mänty repeää ja lohkeilee työkalujen hampaissa, olivat ne miten terävät hyvänsä. Ja vaikka tämän puun painekyllästää, ajan hammas murentaa puun vaikka se ei lahoa. Pihkoittunut sydänpuu taas on lähtökohtaisesti säänkestävämpää kuin ns. “kestopuu”. Venäjällä riittää tiivistä ja pihkoittunutta mäntyä, sellaista jota Suomesta ei enää aikoihin ole saanut kuin satunnaisesti.

Ongelma on tasarakenteinen metsä joka päätyy avohakkuuseen. Metsän jatkuva kasvatus jossa poimintahakataan suurimmat tukit ja jätetään nuoremmat kasvamaan on ollut käytännössä kiellettyä Suomessa. Tehokkuuden nimissä metsiämme on harvennettu, lannoitettu ja avohakattu.Paperiteollisuuden kannalta tehokkuutta voi olla harvennukset ja lannoitukset, koska siitä seuraava nopeasti kasvava höttö soveltuu tähän tarkoitukseen. Avohakkuiden jälkeinen työmäärä taas saa tehokkuuden näyttämään lähinnä vitsiltä. Istutukset ja sitä seuraavat loputtomat työtunnit harvennussahalla tuntuvat ajan haaskuulta.

Valitin erälle sahurille saamani ponttilankun laadusta. Mies tiedosti huikean laatueron – eihän lattiaa tee hötöpuusta kuin hölmö – silti hänellä ei ollut aikaa erotella tiiviitä tukkeja erikseen, kun kukaan ei maksa siitä. Sovin maksavani 10% enemmän tiiviistä puusta, ja nyt sitä saa kyseiseltä sahalta. Jos ihmiset jälleen arvostaisivat laatupuuta, katse kääntyisi siihen, että mistä sitä saa. Varjoisista metsistä sekä niukkaravinteisista olosuhteista kankailla, näreiköissä, jossa puu kasvaa hitaasti ja ehtii vanhaan ikään. Vanha puu ei enää kasva ympärysmittaa vaan laatua – se pihkoittuu. Hurjaa on myös se, että suomessa ei enää osata valita puuta laadun mukaan. Inarin aihkit, ikihongat, voivat nykyään päätyä paperiksi tai energiahakkeeksi, vaikka ne olisivat teräksen lujaa rakennusainesta ja parasta mahdollista puusepänpuuta. Tiiviin puun kuivapaino ja energia ovat myös toista luokkaa kuin ns. räkämännyn joten maalaisjärjellä oletan, että nykyinen metsänhoitotapa kasvattaa tyhjää puun sisälle.

Tältä pohjalta arvioituna”suomalainen metsäosaaminen” on kykyä kasvattaa sellua suoraan metsään. Massiiviset metsäkoneemme eivät kunnolla sovellu edes poimintahakkuisiin. Paljon piensahoja selanneena ihmisenä olen havainnut tiiviin puun osuuden olevan karkeasti 15-20% lautapinoista. Tämä, uskoakseni, on vielä menneiden metsänkasvatustapojen satoa ja olettetavaa on, että tällä hakkuutahdilla kymmenen vuoden päästä Suomesta ei enää saa muuta kuin välttävän laatuista sahatavaraa. Tällaisesta puusta tehdyt esineeet eivät kestä sukupolvelta toiselle ja niistä rakennetut talot vanhenevat ennen aikojaan. Nykyisten teollisten hirsitalojen elinkaari saattaa jäädä yhden käden sormilla laskettavaksi vuosikymmennissä, toisin kuin menneiden aikojen Suomessa veistetyistä kehikoista parhaat ovat säilyneet aina 1700-luvulta tähän päivän asumakelpoisina.

Totta kai paperiakin on tehtävä, mutta sen markkina-arvo tuskin on nousussa, kun Kiina kohta tekee halpaa paperia oljesta. Pointti on se, että paperia voi tehdä aika monesta kasvista, hyvää puuta on vaikeampi korvata. Minä olen valmis maksamaan enemmän hyvästä kotimaisesta puusta, koska se säilyy esineeksi muotoiltuna lapsenlapsillenikinin. Annetaan metsiemme kasvaa rauhassa, niin seuraavat sukupolvetkin saavat niistä oikeaa puuta, hyvinvointia ja elämän sisältöä.

Luin kerran koululaisille tehtyjä visailukysymyksiä jossa kysyttiin: Mikä on honka? Vastaukseksi oli kirjoitettu mänty. Tämä kuvaa hyvin suomalaista puuosaamista, alakategorioita ei ole. Honkahan tarkoittaa toista-kolmattasataa vuotta vanhaa mäntyä joka on täynnä pihkoittunutta sydänpuuta ja kelpaa mainiosti vaikka hirrenveistoon. 1800-luvulla rakennusmestarit kelpuuttivat rakennuspuuksi vain yli 200 vuotiaan männyn. Jos tuon ajan rakentaja tulisi nykypäivään aikamatkalle hän saisi selata satoja hehtaareja läpi tehdäkseen yhden talon. Tämä nuorille koululaisille tiedoksi. Niin hienoa rakennusmateriaalia ei ole vielä keksittykään kuin punahonka.

                                    Puun voi myös tuntea.

Näköorientaatio johtaa tietynlaisiin suuntaumiin kulttuurissa. Se johtaa mm. sisäisen muodon ymmärtämisen heikentymiseen. Siispä puun laadulla ei enää juuri ole merkitystä ihmisille kunha pinta näyttää puulta. Muutenhan suomalaisen sahat olisivat jo aikaa sitten alkaneet selaamaan tiivissyistä puuta eri pinoon höttöpuusta. Siis jos siitä maksettaisiin parempi hinta. Harva perus Reino tai Matti kyselee puun tiiviyden perään ostaessaan mökin lisärakennukseen puuta. Jos puun on kestettävä kovia olosuhteita valitaan kyllästettyä eikä tiivistä ja pihkaista. Se on nyky-Suomen mökki-idylliä keskiverroimmillaan. Pihakalusteet ovat vielä pihalla vielä kun mies/naispolvet ja talot ovat vaipuneet unholaan.

No, minkäs sille mahtaa kun hyvää puuta ei enää riitä kaikille. Pakkohan sitä on nyt kyllästää. Miten Pena muuten tekee mökin terassinsa. Suomen metsä puskevat puuta ennätysvauhdilla. Se kertoo puusepälle omaa tarinaansa – jokohan kohta puun ykköslaatustandardia pitää madaltaa jo neljännen kerran.. Hyvä ei tule nopeasti. Silloinkin kun männyn vuosikasvu 80 vuotiaana alkaa hidastua on siellä vuosikymmeniä eteenpäin käynnissä luonnonmukainen kyllästäminen, pihkottuminen.

Näköorientaatio johtaa myös viilun käytön lisääntymiseen. Kun netissä koittaa ostaa keittiökaapistoja käytettynä, harva ymmärtää mikä on koko puuta ja mikä mdf-levyä tai jopa lastulevyä. Puu on puu kunhan pinta näytää puulta. Kokenut puuihminen erottaa kokopuun soundista, soinnista. Puun tuntua lainataan toki nykyään erittäin onnistuneesti ja laminaattilattian idea on älykäs. Silti puussa on tuntu – kyseisen kasvin koko elämän tarina – jota liiman kanssa puristetussa sahajauhossa ei ole. Siksi puun sointi kertoo paljon – se kertoo kestävyydestä. Vaikka pinta ei olisi kliininen mutta sointi on kunnossa puu kestää sukupolvia.

                                    Puu viihtyy oikeassa metsässä

Suomen metsätalous on mennyt pahasti metsään. Kun puuta viljellään väljästi ja lannoitetaan, metsä kasvaa liian haipakkaan. No selluahan siitä tietysti saa mutta saahan oljesta ja ruokohelpestäkin. Suomessa ei ole tulevaisuutta puusepän teollisuudelle – paitsi jo metsät rauhoitetaan pitkäksi aikaa. Ja siirrytään perinteisiin poimintahakkuisiin. Suomi on pullollaan työn ja rahan tarpeessa olevia metsäkoneyrittäjäpoloja. On otettu niin vakavia askelia bulkkipuuteollisuuden suuntaan, että on vaikea peruuttaa. Onko se mahdollista?

Aina on mahdollista peruuttaa ja palauttaa kansallismateriaalimme kunniaan. Vai olemmeko eri puusta veistettyjä kuin esi-isämme? Kukaan Suomessa ei näe “metsänhoidon” kaunistavan maisemaa. En usko – edes paatunein insinööri. Maan repiminen ja muokkaus on mennyt sillä tavoin pitkälle, ettei perusteeksi riitä muu kuin raha. Mutta entä kun Kiina alkaa tuottamaan halvempaa sellua, kauanka elämme tyhjällä supliikilla suomalaisesta puuosaamisesta. Lähimmällä Suomea puuosaamisen taso on korkea Saksassa, jos mitataan puusepän taidoissa. Aika lähellä siis olisi opettajia. Kyetäänkö Suomessa nöyrtymään ja ottamaan oppi vastaan? On löydettävä joku viisas insinööri joka kertoo miten ylijäreää metsäkonekantaamme käytettäisiin siten, että tulevaisuudessa saisimme kunnollista puuta. Tunnen erään suomalaisen metsurin joka tekee työtään Saksassa. On vaikea niellä hänen väitettään, että Saksassa on enemmän metsää kuin suomessa. Epäilet varmasti tätä väitettä hyvä lukija. Tämä metsuri puhuukin ns. oikeasta metsästä missä kasvaa kunnollista puuta. Sitä on Saksassa osattu varjella. Meneehän iso osa suomen metsien laatupuurippeistä Saksaan, sillä saksalaiset maksavat kunnon puusta yli tuplasti. Venäjältä Suomeen tuotavasta puusta myös karsitaan paras tavara ulkomaanmyyntiin. Suomalaisille myydään jämät, sillä he eivät ilmeisesti erota kunnon puuta vohvelista.

                           Vanha Porvoo ei ole suoraa nähnytkään – haittaako?

Itselleni on haastavaa asettaa nämä marginaalit, koska oma ammattiylpeys vaatisi tekemään paremmin kuin toisella on esim. varaa maksaa. Kuitenkin näiden marginaalien puitteissa oppii uusia näkökulmia asioihin, oma ehdottomuus karisee tai selkiytyy. Voi olla, että tämän kohdan voi tehdä oikeastikin yksinkertaisemmin. Toisaalta näkee käytännössä mikä ratkaisu poikii lisää ongelmia ja mikä taas on vain kosmeettista. Tällä tavoin kuvittelisin oman näkemykseni juuri kirkastuvan, käytännössä. Jos aina tekisin vain itselleni, omasta näkökulmasta, rajautuisi osaamiseni lopulta aika kapeaksi. Samalla voi tutkia asioita. Onko se lastulevy niin myrkyllistä nykyisin? Miten pitkäksi aikaa liuottimen haju lopulta jää? Miltä vuorivilla tuntuu hengitettäessä? Näin tiedosta tulee hitaasti ymmärrystä.

Joskus vaihtoehtojen rajallisuus luo esteettisyyttä – ikkunoita pienillä ruuduilla tehtiin aikanaan lasiteknisistä syistä, kun suurta lasia ei osattu valaa.

Mitä vanhempaan rakennusperinteeseen tulee kysymyksiä on vielä enemmän. Vanhan rakennuksen ornamentiikassa kun piilee yllättävän paljon myös insinööritiedettä. Mitä tekee pieni ura jossain paanun alla muuta kuin toimiin hormina joka tuulettaa puun kuivaksi. Perinteinen rakennus on kaikkine yksityiskohtineen lukuisien tieteellisten läpimurtojen summa jonka yksityiskohdat ovat hiotuneet tosikäytössä ja tutkittu varmasti tarpeeksi pitkällä aikajänteellä. Siksi tämän taidon tai taiteen kyseenalaistaminen on paljon vaikeampaa kuin uuden. Kaikessa uudessa piilee aina ogelmia, aina on piillyt, vanha on testattu ja turvallinen. Kuitenkaa ilman uutta ei olisi kehitystä, nykyinen vanha on ollut uutta. Romantikon silmään vain pistää teollistumisen aikaansaama ylimielisyys ja monen vanhan hyvän neuvon hylkääminen ilman tosi harkintaa.

Ehkä tämä on myös sukupolvikysymys. Tietty sukupolvi halusi eroon vanhasta rakennuskannasta ja -tavasta, koska näki siinä jonkun omista traumoistaan. Vanhan hävittäminen toisi kokonaan uuden kulttuurin ja veisi pois suvuissa periytyneen ahdistuksen ja raadannan jäljet. Nyt minun ikäpolveni, siis kolmenkympin hujakoilla, näkee asian enimmäkseen toisin. Puinen Pasila olisi suunnattoman arvokas lisäys Helsinkiin tai vanha juugend-keskusta joka purettiin uuden tieltä. Näin on tullut aika eritellä vanhan ja uuden rakentamisen hyvät ja huonot puolet. Ei mikään pieni työsarka. Työvoiman hinta on tietysti yksi tekijä miksi nykyään rakennetaan eri tavalla kuin ennen. Siksi se kirpaiseekin niin kovaa katsoa kuvia vanhasta Helsingistä, joka näyttää keskieurooppalaiselta, viihtyisältä turistikaupungilta. Enää ei ole varaa rakentaa noita kivitaloja uudestaan, noita jotka olisivat entisöimällä saaneet satoja vuosia elinaikaa.

Vanhan ajan puusepän marginaali on ollut tiukka, ainakin mitä katsoo esim. vanhojen talojen listoituksia portaikoissa. Harva nykyään tuusaa niin viimeisen päälle, ehkä ei ole taitoakaan tehdä riittävän nopeasti niin huolellista jälkeä. Itseäni huimaa ajatella rakennustyömaata 70 vuotta sitten ja sen ajan työkaluja. Marginaalia ei voi laittaa samaan, vain lähelle voi pyrkiä. Se nykyään onkin vaikeampaa kuin ennen, on niin monia tapoja tehdä, kun ennen tehtiin enemmän perinteen sanelemassa järjestyksessä ja rutiinilla. Tämä haaste on myös kiehtovin mahdollinen, mitä tulee rakennusalaan.